Tervetuloa mukaan sisustushullun hulluun maailmaan!

Täällä kirjoittelee sopivasti elämää nähnyt kahden, jo aikuisen lapsen äiti sekä luultavasti maailman ihanimman miehen vaimo. Sydäntä lähellä ovat vanhat esineet, -huonekalut ja -rakennukset ja ennen kaikkea sisustaminen ja koti. Lapset asuvat jo omillaan, mutta saman katoan alla asustelee myös kaksi Maine Coon-kissaa, Mauno ja Kerttu. Blogini on oma päiväkirjani jossa seuraillaan meidän perheen touhuja kodin ja nykyään myös kesäasuntomme parissa, välillä hiukan matkailua asuntoautolla, kissa veijareiden touhuja ja kommelluksia, sekä kirppishöperön löytöjö ja aarteita.

Elämän aikana on tullut muutettua useampaankin kertaan milloin mistäkin syystä ja tällä kertaa asustelemme vuonna -24 rakennetussa vanhassa navetassa, kesäkotimme Vallgårdin ensimmäinen osa on rakennettu 1700-luvun puolella ja viimeisin 1920.

Ja niin kuin kaikki vanhojen talojen omistajat tietävät, puuhaa riittää talon ja pihan huoltamisessa, puhumattakaan sisustamisessa... se on sellainen ikuisuusprojekti...ihana sellainen!







lauantai 18. tammikuuta 2020

LEMPIHUONEENI

Käykö teille muille niin että kodista löytyy yksi huone ylitsemuiden, missä olet mielestäsi onnistunut luomaan jotain niin ihanaa että siitä ei muuttaisi yhtään mitään ja kaiken lisäksi se tunne on pysynyt samana vuosia? Tällaisena muutoksen haluisena kyllästyjänä se on minulle erittäin harvinaista, yleensä käy niin että entinen kiva juttu onkin jonkin ajan päästä ihan yäk. Siksipä meidän kotimme elää aina ja nyt kun niitä on kaksinkin kappalein, pääsen toteuttamaan itseäni hiukan enemmänkin. Mukavintahan siinä on se, että molemmat ovat hyvin erilaisia keskenään vaikka kuitenkin siellä on se kuuluisa punainenlanka joka ei omien makumieltymysten vuoksi näytä muuttuvan mihinkään vaikka välillä ihan oikeasti yritänkin päästä siitä pois.

No mutta, siihen omaan lempihuoneeseeni palaan joka on täällä meillä varsinaisessa kodissamme. On hassua että se on tila missä käyn päivittäin, mutta koskaan siellä ei oleskella senkoommin. Johtuisikohan se juurikin siitä, että jaksan näin vuosienkin jälkeen aina ihastella meidän pukuhuonettamme. Nyt siitä tuli vieläkin kivempi, kun siirsin aulastamme tänne tämän sohvan. Tokihan voimme olla eri mieltä tästä, mutta minun silmääni täällä viehättää tämä värimaailma ihan hirvittävästi.






Kuvat ovat jälleen tunnelmavalaistuksessa, johtuen siitä että tämän huoneen ikkuna on vessaan menevässä syvennyksessä. Täältä ei vain pysty ottamaan minun vehkeilläni juurikaan valoisampia kuvia, mutta minähän tykkäänkin tällaisesta hämystä.
Mukavaa lauantaita täältä vesisateisesta Oulusta!

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

SAINPAS SEN

Joskus ne toiveet toteutuu ja näin kävi tänä viikonloppuna antiikkimessuilla. Olen pitkään haaveillut saavani tällaisen upean vanhan puuhevosen, mutta kun tahtovat olla niin vietävän kalliita. Mutta nyt se seisoo kotonamme niin uljaana olohuoneemme ongelmanurkassa.

Kerronpa ensin vähän tästä...voi kuulostaa hassulle, mutta kun jokin kohta talossa tökkii niin se tökkii... eikä siinä silloin auta vaikka kuinka yrittäisi ajatella toisin. Tässä suurin ongelma (siis minun ongelmani) on tuo seinärakenteissa oleva uloke, tiilistä tehty hylly. Se on alusta asti rajoittanut ja haastanut minua sisustuksen kanssa, en ole pystynyt sijoittamaan sinne kalusteita miten haluaisin ja on se minusta niin vietävän rumakin.
Toinen ongelma oli jossain vaiheessa mummon perintöpiano joka ei tuntunut sopivan kotimme muuhun kalustukseen, mutta hävittääkään sitä ei tietenkään voi. No tämä ongelma on lientynyt ajansaatossa ja ehkä se nyt kuitenkin siellä nurkassa menee kaiken muun seassa.
Kolmas ongelma on että koko nurkka on liian valkoinen makuuni. Kyllähän asialle saisi tehtyä jotain, mutta kun kalustus ja kaikki muu sisustaminen on tökkinyt koko ajan, niin yksinkertaisesti ei vain ole huvittanut tehdä mitään. Eli tämä on se kohta kotonamme minkä olen yrittänyt unohtaa ja olla liikaa katselematta sitä vaikka se sijaitsee meidän paraatipaikalla olohuoneessa 😂

Nyt sitten hepan saavuttua taloon, ajattelin sen pelastavan kaiken. Ehkä tämä oli liikaa vaadittu uudelta asukkaalta, mutta sai se sen aikaan että aloin kuitenkin mylläämään nurkkaa hiukan eri kuosiin. Ei se täydellinen ole vieläkään, mutta ajatuksia pyörii päässä vaikka mitä... katsotaan saadaanko niitä toteutusasteelle koskaan. Ensiehostus teki siitä silmiini kuitenkin jo hiukan siedettävämmän ja hevonenhan on upea, siitä ei pääse mihinkään!


Hevosia kotiutui itseasiassa kaksikin, tämä pienempi kamu 20-luvun taitteesta on vähän harvinaisempi liikkuvien jalkojensa vuoksi.








Kuvat on nyt vähän mitä on, pimeys tekee siitä haasteellista jälleen. Mutta tällaista täällä tänä viikonloppuna, hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

tiistai 7. tammikuuta 2020

RAAPUTUSTA JA HINKKAUSTA

Joskus ne hetken viiraukset kostautuu ja siitä ei voi syyttää kuin itseään. Vaikka kotimme ei olekaan koskaan käynyt läpi valkoisenkauden villitystä, niin jotain sinne päin tapahtui kuitenkin tämän kaapin kohdalla. Ei kuitenkaan ensimmäiseksi, ensin se oli harmaa, sitten vihreä ja kolmantena vasta valkoinen. Tämä viimeisin kadutti melkein jo heti kättelyssä, etenkin kun huonot pohjatyöt ja monta maalikerrosta teki sen että ovenrakoon jäänyt maali irroitti osan pinnasta ovea aukaistessa. Sitten suivaannuin ja repäisin pitkät suikaleet maalia irti, jonka alta tuli esiin taas kaunis alkuperäinen väri. Tätä epämääräistä rumilusta sitten olemme katselleet useita pitkiä kuukausia, koska työhön tarttuminen tuntui todella epämiellyttävälle ajatukselle... melkein jo olin ennemmin hankkimassa uutta kaappia tilalle 😊

Eräänä päivänä sitten tyttäreni soitti ja koska hänet tunnen, tiesin että puhelu kestää jonkin aikaa. Samalla rupesin toisella kädellä raaputtelemaan maalia kokeeksi pois tylsällä taltalla, olihan se jo melkein valmiiksi irti pohjastaan. Isot pinnat olikin helppoja, mutta voi auta armias kun päästiin niihin kaikkiin pieniin kulmiin ja koristuksiin!! Kyllähän maalit tietysti niihin oli takertunut niin viimeisen päälle kunnolla, että ei se koko työ ihan puhelun aikana tapahtunutkaan.


Eli eikun hinkuta hinkuta, raaputa raaputa... kolmen päivän ajan tuli tehtyä työtä useampi tunti, sormet ja selkä huusi hoosiannaa. Mutta kyllä kannatti!!


Hiukan pinta otti osumaa, joten hioin kaikki pinnat kevyesti. Harkinnassa vielä vahaus, mutta toisaalta ei ole yhtään huono tuommoisenaankaan. Voi olla että pinnalle en enään tee mitään. Vielä verhot oviin, niin se on siinä!


Kaappieni kätköissä oli useampaakin ruutukangasta jemmassa ja niinpä oli vara mistä valita, tähän harmaaseen pieneenruutuun päädyin.





Harmaaruutu sopi täydellisesti yhteen myös muiden kalusteiden kanssa, onnistunut valinta siis. Seuraavaksi sitten harkintaan erään toisen erheeni fiksailu, vieläkö sekin palautellaan takaisin entiseen väriinsä. Huoh... voi meitä naisia, mielensä muuttajia! 😅

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

HYVÄÄ UUTTA VUOSIKYMMENTÄ

Niin vaihtui vuosi ja vuosikymmen, vastahan sitä hypättiin 2000-luvulle! Hurjaa miten aika kuluu äkkiä, vaikka toisaalta taas tuosta ajasta tuntuu olevan ikuisuus. Paljon on mahtunut tähän aikaan, kuin myös viimeiseen vuoteenkin. Iloja ja suruja, niin kuin elämässä kuuluukin. Mutta totisesti toivon että vuosi 2020 toisi tullessaan enemmän niitä iloja ja vähemmän surua kuin edeltäjänsä.

Kun vuosi vaihtuu ja päivän pituus viikko viikolta hiukan pitenee, alkaa minun ajatukseni väistämättä pyörimään jo tulevassa keväässä. Sehän taas tarkoittaa sitä että "pian" pääsemme häärimään kesätorpallemme, ai että sormet syyhyää jo tapetointi- ym. mukaviin hommiin. Mies aloitti Vallgårdin varastosta löytyneen ulko-oven kunnostuksen, tämä olisi tarkoitus vaihtaa entisen tilalle sitten kesällä.

Mutta vielä vähän aikaa töllistellään täällä kaupunkikodissa ja haaveillaan vasta kesästä. Nautitaan vielä hetki jouluisista jutuista kotona, viikon päästä ne joutavat sitten taas komeron uumeniin odottamaan uutta joulua. Lumi näyttää hävinneen lauhojen kelien myötä, jos tilaisin sitä ihan pikkuisen lisää vielä pariksi kuukaudeksi... mutta vain pikkuisen... ja aurinkokin saisitulla esiin, on niin harmaata että ihan tympii. Kieltämättä parin viikon löhöilyn jälkeen tympii palata töihinkin, mutta eiköhän se taas siitä iloksi muutu kun perjantaina lentää hurautan päiväksi kollegoita tapaamaan Helsinkiin.


Kiva yllätys oli kuitenkin uudenvuoden aattoon tätini vierailu, hän toi tullessaa ihanan tulppaanikimpun. Valkoiset kukat ovat ehdoton suosikkini!


Meillä on viikon sisään vieraita käynyt nyt useampiakin, nykyään tuntuu että se on niin harvinaista. Jokaisen arki tuntuu olevan niin kiireistä että tällainen yllätysvierailu kulttuuri on hävinnyt kokonaan. Myös meidän monet ystävät ja läheiset ovat toisella paikkakunnalla, joten ymmärrettävää on että näin käy. Mutta onneksi yhteyttä voi pitää muutenkin vaikka harvoin nähdäänkin.






Näissä tunnelmissa toivotan teille kaikille ihanaa ja onnellista Uutta Vuotta!