Tervetuloa mukaan sisustushullun hulluun maailmaan!

Täällä kirjoittelee sopivasti elämää nähnyt kahden, jo aikuisen lapsen äiti sekä luultavasti maailman ihanimman miehen vaimo. Sydäntä lähellä ovat vanhat esineet, -huonekalut ja -rakennukset ja ennen kaikkea sisustaminen ja koti. Lapset asuvat jo omillaan, mutta saman katoan alla asustelee myös kaksi Maine Coon-kissaa, Mauno ja Kerttu. Blogini on oma päiväkirjani jossa seuraillaan meidän perheen touhuja kodin ja nykyään myös kesäasuntomme parissa, välillä hiukan matkailua asuntoautolla, kissa veijareiden touhuja ja kommelluksia, sekä kirppishöperön löytöjö ja aarteita.

Elämän aikana on tullut muutettua useampaankin kertaan milloin mistäkin syystä ja tällä kertaa asustelemme vuonna -24 rakennetussa vanhassa navetassa, kesäkotimme Vallgårdin ensimmäinen osa on rakennettu 1700-luvun puolella ja viimeisin 1920.

Ja niin kuin kaikki vanhojen talojen omistajat tietävät, puuhaa riittää talon ja pihan huoltamisessa, puhumattakaan sisustamisessa... se on sellainen ikuisuusprojekti...ihana sellainen!







maanantai 28. elokuuta 2017

SURUISTA SUURIN

Tämä tulee olemaan yksi vaikeimmista postauksistani ja jouduinkin miettimään kaksi kertaa teenkö edes tätä. Olen halunnut pitää blogini enemmänkin kivojen asioiden päiväkirjana sen enempää yksityiselämäämme käsittelemättömänä, mutta koin myös sen vääränä että jatkan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Elämme täällä tavallista arkea kaikkine iloineen ja suruineen ja nyt oli aika kohdata suruista suurin, oma rakas isäni nukkui pois viime perjantaina. Raskas tie raastavan sairauden murtamana on ohi ja isällä on nyt hyvä olla, meillä muilla vain on niin suunnaton ikävä eikä tätä oikein voi uskoa todeksi. Onneksi sain olla lähellä viimeiset hetket, ne olivat surullisia mutta tärkeitä ja tiedän että oikea aika oli juuri nyt.


Muistot pysyvät sydämissämme, meille hän oli rakas maailman paras isä ja ukki.
Lähettänyt klo

6 kommenttia:

  1. Irja Viirret28. elokuuta 2017 klo 13.43

    Lämmin osanottoni. Surulla on oma aina oma aikansa. Olet kulkenut raskaan tien isän vierellä, ei helppoa sivusta katsoa miten sairaus raatelee rakasta ihmistä. Toisaalta saattaminen on hyväkin asia ja kuten sanoit, muistot kantavat ja niitä ei voi kukaan viedä.

    VastaaPoista
  2. Miascgamla hus28. elokuuta 2017 klo 20.20

    Lämmin osanottoni ♡

    VastaaPoista
  3. Kaija29. elokuuta 2017 klo 18.41

    Ei tiedä määräänsä ihminen,
    elo on kuin hiukkanen - hetkinen,
    valot, varjot vuoroin täyttää sen,
    kuka tietää hetkensä viimeisen?

    Voimia jaksamista Sinulle ja teidän koko perheelle. Lämmin osanottoni.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)